2020-luvun kansalaisuutta kuvaillaan kansainvälisissä ja kansallisissa tavoiteohjelmissa, kuten DigComp, digitaalisuuten ja teknologiakylläiseen ympäristöön viittaavilla määrittelyillä. Se, miten olemme eri elämän piireissä yhteydessä ja vuorovaikutuksessa niin lähiyhteisöissä kuin yhteiskuinnassa, on tänä päivänä hyvin usein digitaalisten yhteyksien välittämää.

Teknologia itsessään ei tee viestinnästä ja vuorovaikutuksesta helpompaa verrattuna analogisen aikakauden keinoihin. Joissakin tapauksissa päin vastoin. Myös toisten katseen alla oleminen voi olla vaikkapa virtuaalisessa luokkahuoneessa jopa vaativampaa kuin fyysisessä luokkahuoneessa. Harva tämän ajan lapsi tai nuori saa vieläkään kotikasvatuksena digiajan avaintaitoja, vaan tätä tehtävää vieritetään koulujärjestelmälle. Ja missä sitten aikuiset voisivat oppia ja kasvaa digikansalaisen vuorovaikutustaitoihin?

Oppilaitoksemme toimii pääosin verkossa. Silti saamme kehitellä ja valaa digitaitojen perustukset yhä uudelleen. Muutaman viime vuoden aikana olemme havainneet aidon vuorovaikutuksen ja kohtaamisen haasteellisuuden. Opiskelijat ovat ujoja ottamaan yhteyttä, avaamaan kameroita ja mikrofoneja, vaikka teknologia on saatavilla ja hyvin hallussa. Ihmisten välinen kohtaaminen ei synny itsestään teknologisen väylän ollessa avoinna.

Olemme ryhtyneet kokoamaan käytännön testaamisen kautta erilaisia keinoja rakentaa psykologista turvallisuutta verkkokohtaamisen tiloihin ja tilanteisiin. Viime vuosina psykologinen turvallisuus tuntuu lyöneen terminä läpi konsulttien puheisiin. Me yritämme ymmärtää sen laajasti eli huomioiden ihmisen kokonaisuudessaan, mikä tarkoittaa persoonallisen yksilön ohella kehollisuudeen ja sosiaalisen kohtaamisen ymmärtämistä. Teknologia kuormittaa havainto- ja tarkkaavaisuusjärjestelmää lukuisine signaaleineen ja jatkuvine infovirtoineen. Tämä kuormitus vaatisi tietoista toiminnanohjausta, joka on kuitenkin ihmisaivojen viimeiseksi kypsyvä järjestelmä ja toimiva vasta toisen asteen koulutuksen päättyessä.
Uhkatutka suuntaa opiskelijan voimavaroja muualle kuin opiskeluun ja pahimmillaan nostaa kuormittavan stressin tasoa.

Nähdyksi tuleminen, vaiheittainen tutustuminen, vuorovaikutuskanavien avaaminen ja monet dialogipedagogiikasta tutut tekijät auttavat rakentamaan myönteistä ilmapiiriä verkko-opintoihin. Samalla voimme toteuttaa myös saavutettavuutta ja yhdenvertaisuutta. Kohtaamme toisemme ilman määritteleviä ennakko-oletuksia, kuunnellen ja inhimillisesti.

Olemme ujuttaneet tätä tärkeää tulevaisuustaitoa eli dialogisen vuorovaikutuksen taitoa huomaamattomasti opetustoteutuksiimme. Luomme erilaisia mahdollisuuksia dialogisuudelle. Toteutamme sitä pienin askelin vaikeiden, ristiriitaisten ja kompleksisten asioiden käsittelyssä, kuten kestävän tulevaisuuden opinnoissa, joissa aihepiirit ovat kiperiä, kuten ilmastokriisi ja luontokato.

Olemme hyödyntäneet lukiokoulutuksessa aikuisten maailmassa hyödynnettyjä menetelmiä, kuten tulevaisuuksien tutkimuksen Delfoi-metodia sekä Erätauko-dialogia. Olemme toteuttaneet molempia verkkovälitteisesti. Olemme kytkeneet näitä työtapoja normaaliin opetukseen. Delfoi-metodi antaa tilaisuuden aavistella tulevaisuuksia anonyymisti. Erätauko-dialogia käydään omalla äänellä, mutta siinäkin metodi luo turvalliset puitteet. Molemmat keinot antavat tilaisuuden kohdata toisen ihmiset ajatuksia ja näkemyksiä ilman välitöntä väittelyä ja oikeassa olijan etsimistä. Osa tämän ajan digikansalaisten ongelmista löytyykin kyvyttömyydestä kohdata toinen, joka ajattelee eri tavalla kuin minä.

Olemme tuoneet myös syvällisen keskustelun avauksia lukiolaisille tuottamalla podcast-sarjaa, jossa tutkijat ja muut asiantuntijat aavistelevat tulevaisuuksia ja kertovat, millaiset asiat heitä liikuttavat juuri nyt. Delfoi, Erätauko ja podcastit ruokkivat opiskelijoiden ajatuksia, mikä onkin hyvä vaihe siirtyä yhteisöllisesti rakentamaan vaiheittain tulevaisuuskarttoja ja tulevaisuusdialogeja. Tarjoamatta luontevasti opetukseen kytkettyjä tilaisuuksia dialogiin, tuotamme kokemuksia siitä, miten monella eri tavalla ihmiset ajattelevat samoista asioista ja opetamme sekä ajattelemaan että oppimaan toinen toisilta. 

Emme siis tähtää siihen, että jokainen opiskelija avaisi mikrofonin ja kameran, vaan annamme tilaisuuksia olla äänessä ja kuulla toisten ääniä syvällisemmällä tavalla. Teoreettisena pohjana meillä on Freire ja hänen perillisensä sekä Mezirow seuraajineen. Kun opiskelija löytää oman äänensä ja uskaltautuu digitaalisten kynnysten yli, kohtaamme usein iloista D-duuria.